Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. heinäkuuta 2025
Onnen kulta kätkössä on metsän sinisen nyt. Eikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen yksi-öisellä varsalla jään ylitse yksi-öisen. Näin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha. Taideniekka rinnassansa syvän tunsi rauhan. Rauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan. Miksi kaikki verhouu kuin sumupilveen vahvaan? Miksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?
Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! Tuomari niin lausui lauha. SALADIN. Jumala! Jumala! NATHAN. Josp' itse tunnet. Saladin, mies se viisaamp' olevas, tuo luvattu... Ma, jok' oon tomu, tyhjä? Ah Herra!
Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: itse auringon kanssa ma liiton tein ja kuun kera kirjat kummat. Minä lupasin syömeni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään. Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.
"Ja lesken tuskanhuudot, orpoin itkut, sammuvan sielun turha toivo kaikki kurjuus, laaja, loppumaton, Kaikkeuden-isään kovin koskee. "Hiukan tuottavat vain huojennusta harvat auvon, onnen osat, jotka riistettyjen ruusunlehtien tavoin tuskan määrättömän meren aavoilla aalloilla ajelehtivat. "Surijalla yksi vain on lauha lohtu. Loppu lienee tuimilla tuskilla, rauha annettaneen raastetulle.
Vaan kun valmihiks sai, ulos veljyt ja hän käsityksin riensivät nyt ja jo portailla vieraan kohtasivatkin. Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink', outo, tulla voit? Päivä jo mailleen käy pois länteen vuorien taakse; lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass' ui sekä maahan luo valoansa, ja lauhkeat tuulet, niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukantuoksujen kanssa.
Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten. Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen.
Kaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu. Mieli pysyi kuitenkin raskaana. Eräänä päivänä oli lauha tyyni ilma.
Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä, ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.
Elän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja jotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa ja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle harvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua miellytti.
Oli rauhallinen, lauha kesäyö; kuu paistoi kirkkaasti; Juho pysähtyi ja mietti. "Mitähän jos sen löytäisin! mikä minua estää menemästä takaisin sitä etsimään!" Hän kääntyi ja kulki vakavin askelin eteenpäin. Tie oli pitkä, mutta sillä oli päämäärä, elämän onni, sormus! Miten tyyntä oli syvissä saloissa, ja kuitenkin tuntui vielä hiljaisemmalta, kun tie kulki nukkuvien kylien ja tupien ohitse.
Päivän Sana
Muut Etsivät