Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. kesäkuuta 2025
Minun olisi pitänyt kai vaieten kantaa kuormaani säästääkseni teitä. Sitä ei kukaan olisi jaksanut. Nyt on katumukseni liian myöhäinen. En ole minäkään voinut oikein kotiani suojella! Ja sinullekin olen ollut. Ei se mitään. Sinä olet kuitenkin antanut joka rovon kotiin vaikka itsekin olet usein ollut vaatteidenkin tarpeessa ja nytkin jaksat palvella Annette-tädin kosteessa ruokalassa.
Mieleni on raskas, mä itken yöt ja päivät; aikaa sitten riemut ne vieraiks mulle jäivät: mä hyljättynä yksin saan kuormaani kantaa, ja säälin sulo hoivaa ei kenkään tahdo antaa. Lemmellä on auvot, ma tunsin sen leimun, lemmellä on murheet, ja tuskihin se vei mun; mun vertyy sydän kuiviin, ma vuodosta haavan jo herpoovan sen tunnen ja rauhaa pian saavan.
Tästä lähin minä en koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka pian alkaa elämän puuna kukkia?
Kun minä näin, miten haltioihinsa hän joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella, tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni tuossa!
Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani, kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin? Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin raskautettu. Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota Totuuden kaupungissa? Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan. Ja minä?
Minä näen itseni uneksijan tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa, tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa, eriskummallisissa kaduissa historian ja fantasian vanhoissa olopaikoissa kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin huomaten esineitä, kun katoovat edestäni.
Ja siitäkö nyt häntä soimaisin, kun hetken hän kuormaani kantoi? Ei, kaikki jos multa hän ottikin, niin kaikki hän myös mulle antoi. Hän lauloi mun mökkini laajemmaks, toi onnen mun ortteni alle, hän antoi aartehet köyhälle ja toivehet toivottomalle. Hän sytytti suuria aatteita, hän ventoja vesiä näytti, ja keskellä yön sekä pimeyden hän salaman soihtua käytti.
Minä tunsin joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta.
NIILO. Toisen parasta ajattelet sinä vaan onnettomuudessasikin. SELMA. Anna minun kantaa yksin häpeäni. Et sinä kuitenkaan voi kuormaani huojentaa. NIILO. Mutta Selma! Enkö minä voi saada vähintäkään selitystä. Minä en ymmärrä kuinka , minä en voi ymmärtää kuinka sinä; minun Selmani olet voinut. Hirveätä! SELMA. Isä kulta! Jätä minut.
Päivän Sana
Muut Etsivät