United States or Montenegro ? Vote for the TOP Country of the Week !
niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta. Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin salo kevätkäkeä, kunnahalla kukkuvata.
Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa. Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut.
Mut muodossa käärmeen kähisevän pedon kuulee hän jo purskuvan kuoloa, turmaa, kuin kaikki henget nyt häijyyden ois suussa sen, kuin kaikki ne suitsuis surmaa; toki peljästy tuosta ei Bellerophon, hän voitokas on, hänet taistelon touhu jo hurmaa.
Itkivät muistoissaan he nyt, eessä Akhilleun jalkain Hektoriaan siin' itki ja vääntelihen polo vanhus, taattoa taas ikävöiden Akhilleus itki ja vuoroin kuoloa Patroklon; majan kaiken voihkina täytti.
Mitä meitä siellä koskee sellaiset vanhemmat, jotka rikkauden hinnasta myyvät tyttärensä, mitä meitä koskee tämän pitäjän jaarittelijain tyhmät lörpötykset! Täällä on häpeätä, siellä on onni, täällä tuska kuoloa katkerampi siellä on elämä! Ei vanhurskas Jumalakaan sellaista hyväksy, että kovasydämiset ihmiset... ELLI. Vaiti, Taavi! Taukoa hulluttelemasta!
Maris ääreen surmatun silloin karkasi, kimppuun Antilokhon, veli kuoloa veljen kostamahan; vaan häntä sit' ennen ehtikin heittää hartiahan Thrasymedes, eik' ohi iskenyt keihäs, vaan kävi kainalovarteen, sen repi, raateli jänteet tullessaan terä tuima ja mursi ja murskasi luunkin; kaatui mies rytinällä, ja laskihe yö yli silmäin.
Virkki, ja kiivaammin väki riensi akhaijien kimppuun. Peitsien sinkoavain ei tuiskua kestänyt Aias, vaan vähän väistyi tieltä, jo vartoen kuoloa varmaa, keulan kannelt' ohjaajan jaluspuulle, ja siinä vanhaan turvatkaa urovoimaan, miehinä seiskaa!
Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa. "Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille, "on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.
Mutta velvollisuuden tähden miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan: Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää, Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää; Siis käydään, veikkoset, metelihin Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.» Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia.
Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla.