Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Usein myös säestettiin laulua kanteleella." "Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus." "Kyllä se on kaunista.
Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: "Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin. "Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä!
Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä Kantele nimistä runovihkoa. Se painettiin, samoin kuin muutkin muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella. Kun Lönnrot itse ja useat nuoret miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään , olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli Kalevalan toinen painos 1849.
Mut miks ne vaan harvoin kukkia suot? Ah! aina jos rinta hehkuvainen Sais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen, Ja saisko sydämmeni vaipuessaan Ain' untua helmaan rakkahimpaan. Mull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi! Nyt kuuntele! huoleni kantele soi! Jos pakenet, toivoni riutuva on, On taivaan riemuki tuikkeheton.
Se oli silloin niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi. Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja!
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty. Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille. Penna seisoi liikkumatonna.
Sun virhees ollut ei se, kantele. Se virhe soittajan ol' yksin vaan. Se soittaja niin nuor' ol', aatteeton, Ja kanteloll' ei tuttu ollenkaan. Se itkenyt ei ollut, taistellut, Ei nähnyt elämää, ei maailmaa. Ei suruja se Suomen tuntenut, Ei lemmen tulta suurta, hehkuvaa. Ja siksi kai, vaikk' usein tenhosit Ja hurmasitkin nuorta soittajaa, Sä eheää et ääntä antanut, Et soinut sävelt' ilmi sointuvaa.
Monta kieltä siinä oli katkennutta koko kantele näytti hyvin kolkolta ja rapistuneelta, mutta sittekin hymyili kanteleen runkoa kaunistava keruupimin pää yhtä suloisesti ja yhtä autuaana kuin muinoinkin. Matkustaja vaipui syviin mietteisin, joista hänen kuitenkin pian herätti talonpoika sanoilla: "Nyt kai sitte suljemme kurkistusreiän. Eikö ole ihmeellistä hä?"
»Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.»
Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa.
Päivän Sana
Muut Etsivät