United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hankkikaapas te, koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei ole ylen vaikea." Poika Sammatista. Sammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista, mutta yksinäistä ja köyhää.
Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot, kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla. Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan nietoksien peitossa. Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.
Jousen jäntehet helähti, suhahtivat sulkanuolet, kuoleman kantele kajahti polven päällä kaikkivallan.
Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä, johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan, jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin.
Vaan kun ois tosi, taivas, päämäärä pyrkimäin, ja mieli vapaa, vakaa ja puhtaus syömmessäin, Niin olkoon suurta sitten tai pientä toimeni, saa synnyinmaani siitä Sun siunauksesi. Kyösti n. Eriskummainen kantele.
Sun mieles jos kääntyvi murheisaks elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks ja onnes sa löydät noilla. Ja maailma kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain: työn onni on oikea vain. Oi, kaikuos kantele kautta maan, soi soittoni kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
Elä sinä sentähen kantele murett' Ett' olet kulkevainen! Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu.
Kreetan piano oli pieni kantele, johon hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin, kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko minua?
On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä.
Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot! Suomen Homeros! tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän päässä! Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu ... Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa kannelta! Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari! Entinen teologian tohtori!