United States or Guatemala ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ma hälle: »Kasvos, joita kuollehina jo itkin, yhtä tuskaisasti mua taas itkettää, kun nään ne vääntyneinä. Siks lausu Luojan tähden, teitä mikä noin kuorii! Kummastelen; voi ei haastaa, ken muuta miettii, siks en vastatakaan.» Hän mulle: »Luojan ikineuvo luonut taaksemme jäänehesen puuhun, veteen on voiman, josta niin me näivetymme.
Mennään sitten kaikin yhdessä. EEVA. Minä menen sillä aikaa. ONNEN HERRA. Niin tosiaan. Eeva menee edeltäpäin. Janne, mitä te siinä teette? NEITSY JANNE. Minua itkettää ja nukuttaa. EEVA. Menkää kotia nukkumaan ja huomenaamulla pyytämään anteeksi Hilma Pollarilta, jota aivan syyttömästi loukkasitte niin pahasti, että hän itki. NEITSY JANNE. Voi sentään! EEVA. Itki, itki!
Ja kun vanhemmat miehet muistelevat kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa loppusäveltä.
Akhilleus, Briseis maita mainehellaan, Aeneas, Dido lemmell' itkettää; ihana sortui Ilion, mut nousten sen yöstä soi taas suihke sotajousten.
Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla, Muill' on koissa kultasensa, eikä ole mulla. Minun kultani kaukana ja kaukana se kukkuu; Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu. Minun kultani kaukana ja kauas taisi mennä, Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä. Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.
Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ... tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun en rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...
No juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä kertomuksessa se kuuluisa rakkaus. No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli. Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi. Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.
Itkettää ja surettaa ja huoli tahtoo tulla, Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla. Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä, Kultani onpi merellä sen ison laivan päällä. Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu, Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu. Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä, Enpä kyllä itkisi, en istuisikaan tässä.
Ma hälle: »Kasvos, joita kuollehina jo itkin, yhtä tuskaisasti mua taas itkettää, kun nään ne vääntyneinä. Siks lausu Luojan tähden, teitä mikä noin kuorii! Kummastelen; voi ei haastaa, ken muuta miettii, siks en vastatakaan.» Hän mulle: »Luojan ikineuvo luonut taaksemme jäänehesen puuhun, veteen on voiman, josta niin me näivetymme.
Minua naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat kauhistuttavat.