Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. toukokuuta 2025
Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle, puhui tyytymätön ääni. Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta. Kuinka niin? Mistä syystä? kysyi Nehljudof. Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.
"Mitä on elämä?" sanoi vielä kerran Swart, "se on aivan kuin harava ilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä näytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala ties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria rankkasateessa". "Sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "tässä me istumme odotellen, kunnes sade on mennyt ohi.
Nukkenne olin kolhinut nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka arvaamatta kohtaavat toisensa. Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle juttelin.
'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä kutomassa huivissa vain se se kuitenkin on kaikkein kauniin! Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisässä.» »Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin tavattoman kaunista ja hauskaa kun se tällälailla tehtiin se matka.»
Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä. Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta. Me istumme, missä istumme, vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.
»Sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Tässä me istumme odotellen, että sade menisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä. Muuten olen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että minulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin puuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?»
Ja aina minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa, heidät tällä tavalla torjuin... No niin, me istumme siis tähän nurmelle ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen... Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen vähällä kompastua. Se on rautaa.
Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina toki tunnetaan herrasmiehiksi. Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa! Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan. Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä iloisuutta. Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.
Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa rantaman ulpuja tuudittain, silloinpa meilläi pohjasta rinnan nousevi huokaus kaipauksen... Onneksi silloin tietänyt ei oo luoksemme hiipiä poikanen maan!» Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul' laineita ärjyen nostaa, keto kukkiva kellastuu.
Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa värikkäissä kesävaatteissa.
Päivän Sana
Muut Etsivät