United States or Denmark ? Vote for the TOP Country of the Week !
Rohkeana Povi nousee taas ja ihanainen pää, Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat Luikertelee vaeltajan hartioil. Käyskelee hän, koska säteilevä päivä Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa Vaaleana loistaa poski pyöree immen, Niinkuin lumitutkahimet tunturin Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
Tyttösi on aivan tätinsä näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen silmänsä, olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi. Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa.
Nyt hän oli taas niin iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä sinä! Oi, sinä, joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua ilomielin.
Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti, Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi. Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa. Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan, Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset, Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!
Se oli sokea mies, joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu Jumalan istuimen ympäri.
Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko luonnossa kauniimpata on. Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä matkustajan silmälle.
Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena mutta vaihtoi heti katseensa lapsellisen hämilliseksi. Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tahdotteko todellakin?... He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja puristivat toistensa kättä. Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin.
Vaan mieti kuitenkin ja voimastas äl' ylvästele! Luonto mahtava, mi laski juuret tämän kallion, myös aallon liikkuvaiseksi se loi. Se myrskyn tuo, ja aalto pakenee ja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin. Niin ihanasti päivä kuvastui tään aallon helmaan, tähdet uinuivat sen povella, mi hiljaa nousi, laski. On poissa välke, rauha paennut.
Niinpä he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohensilmillänsä katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.
Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget.