United States or Samoa ? Vote for the TOP Country of the Week !


Ma kuulin usein vaarin sanovan, Ett' ylellinen suru vikaa mielen, Ja luin, että Troian Hecuba Surusta hullaantui; siit' aristuin, Mua täti hyvä rakastaa, sen tiedän, Yht' armaasti kuin oma äiti, eikä Mua muuten säikäyttäis kuin raivopäissään; Siks heitin kirjat pois ja pakenin, Mut suotta ehkä. Anteeks, hyvä täti; Mut jos vain setä Marcus mukaan käy, Niin mielelläni, täti, teitä seuraan.

Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget.

Kaksi tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki. Vaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen, ansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht'aikaa riipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento.

Käsi kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa mutta paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin.

Hän halvassa manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin.

"Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan hyvin ilman pianoakin. Ja sitten..." Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat.

Piiritanssin loputtua ja jokaisen mentyä istuimellensa lepäämään, huomautti Kiiskilän Katri rinnallaan oleville tovereilleen: "katsokaat tytöt, miten Klaara tirkistää armaasti, rukoilevasti pehtoorin silmiin. Siitä päättäen näyttäisi, kun Klaara olisi kokonaan unhottanut Edvardin.

Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.

CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo. (

Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa; ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa; hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru, niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.