Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. kesäkuuta 2025
Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä: Crangier. Nyt, nyt... Crangier. Niin, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ... oi, hän herää. Hän kuolee mutta hänen *täytyy* herätä: Crangier. Minä se olen. Kuuletteko, Crangier, minä se olen. Ja pitäessäni kasvoni tuuman päässä hänen kasvoistaan, avasi hän silmänsä. Crangier, tunnetteko minua? Minä se olen.
"Ei ole enään paljo, juokaa pois pojat, kohta loppuu", sanoi Aappo, joka oli hypännyt padan luo nähdäkseen, miten paljo velliä oli jälellä. "Ei paljo! puoli pataa", sanoi Mikko. "No niin! Eiköhän sille sairaalle pitäisi olla pikkusen juuston heraa, paha vaan, ettei äiti ole täällä", sanoi Aappo. "Voi kuin te olette viisaita", jupisi Mikko tuskin kuuluvasti ja huokasi syvään. "Juokaa pojat velliä!
Vitkaan niitut, nurmet vihannoivat, aatrat painuu ahoon sitkaan, jälleen karjankellot soivat; vilja nousee, tekee terää, helpehissä heinä kastuu, koko korven kansa herää, rauhan askareille astuu.
Ja hän lyödä sätkäyttää ohjasperillään ihan isännän korvan juureen, niin että heiniä hänen silmilleen tuprahtaa, mutta isäntä ei herää vieläkään. Ylös isäntä hoi! mutta nyt se jo herää, sillä poikahylky on romahuttanut tupakkihakkurin kumoon aivan hänen päänsä pohjissa. Ku-ku? mi-mitä meteliä? Typ hyi! mistä niitä heiniä on suuhun ? Hevosta herroille ja parittain!
Ne alkavat ummistua jälleen, ja minä rupean torkkumaan, kun muistoni siitä uudestaan herää.
»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen. »Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui Talvikosken Hermanni. »Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.
Ja immyt ikkunan aukaisee. Kuu loistavi, kutri kimmeltelee. Mi helkkävi yössä niin himmeään? Hän kuuntelee, käsi sydämellään. Ja muistavi muinaista armastaan. Ah, tuulikantele on se vaan! Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi, ei itke, ei naura, se soi, vaan soi! Myös kuulevi joskus synnyinmaa. Se herää ja kahleitaan kalistaa. Joko vapaus valkeni raikahtain? Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä perintönä tai lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.» Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!», sitä voimakkaammaksi nuori isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki?
Mutta Kalevala ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita. Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena omille mailleen.
Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä tästä virkistyisin". Mikkoko se oli joka niin sanoi?
Päivän Sana
Muut Etsivät