Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. lokakuuta 2025
Välillä Tiberin ja Arnon vuori on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus haavoilla hänet kaksivuotisilla. Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään, pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa, jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään, hän perinnöksi oikeaksi jätti rakastamansa naisen veljillensä, kehottain heitä lempeen uskolliseen.
Olin kertonut hänelle Tillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän häneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman tuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli kuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia saanut ollenkaan ottaa lukuun.
RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja laulelin. MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon? RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli. MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni! RACHEL. En tule, en tule, en tule! MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen järkensä.
Käy noiden kurjain kera Priscianus, Francesco d'Accorso myös, ja nähdä voisit, niin likaiseen jos sulia oisi halu, hänetkin, jonka Arnon rantamilta lähetti paavi luokse Bacchiglionen; hän sinne jätti huonon miehuutensa. Enemmän puhuisin, mut pitemmältä en haastaa enkä käydä voi, kun uuden nään nousevan taas hietikolta savun. Tavata saa en sieltä saapuvia.
Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla miekkaani välkyttelen. RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään. MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.
Aika iäisellä matkallaan pysähtynyt tääll' on kulussaan mit' on täällä elää, mitä kuolla? Ammoin kuollehitten unelmat syönten keväimessä kukkivat, niinkuin kukat ruusutarhan tuolla. Vanhat säkeet soivat mielehen, surukin saa onnen hohtehen tuoksunkylläisenä kesäyönä. Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa unhoon virtaa veet, meren helmaan hopeisena vyönä.
Ja todellakin: kun olin lukenut muutamia sivuja voittorikkaista taisteluista, urhollisuudesta ja sankarikuolemasta ja muusta sellaisesta, oli minusta monta kertaa oikein lohdullista ajatella, että Arnon kuolema ja minun oma suruni olivat osa sellaisen suuren historiallisen tapauksen sisällöstä. Sanoin »monta kertaa» ei aina.
Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista tulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan risukimppua. Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä.
Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien vuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka hienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen vieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen tornin.
Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon helmaan. Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?
Päivän Sana
Muut Etsivät