United States or Cocos Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi: »Yhden sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen alhaisuuteni kanssa.» »Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Sitten hän kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä sisään. Matkalla paistoi synkäst' aurinko, Tie oli outo, vuori autio; Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä Yömaja heille tarjoutui siellä. Matkustajat. Laulu.
Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa.
»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis minulle ne ovat mitättömiä leluja ja pidä niitä muistokseni jos en tästä sodasta tulisi takaisin.»
Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle, vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä, kohta piti ihastua.
Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.
Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui Annikka Lyle, harppu kädessään.
Jalossa mielessä, semmoisessa kuin teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa ja niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.
Menteith, minä säälin teitä minunkin sydämessäni mutta miksi herättäisin uudestaan kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!» Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään. Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta, hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa.
»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen arvellut tehdä.» Sen sanottuansa hän läksi ulos salista. »Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»