Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. lokakuuta 2025
Voi Häyrinen kulta älä katso minuun noin kiivaasti, noin jyrkästi! Rauhoitu! Häyrinen. Toimita minulle viinaa, sanon minä! Annaliisa. Mistä minä sitä toimittaisin? Eihän minulla ole edes penniäkään. Häyrinen. Niin vie jotakin pantiksi Harakan Heikille!... Annaliisa. Mitä veisin? Häyrinen. Mitä hyvänsä... hameesi! Annaliisa. Häyrinen.
Häntä ovat pyytäneet viipymään huomiseen ja pitämään jumalanpalvelusta Lieksan kentällä. Sielläkö kentällä, jonka luota ukko löysi sen majurin kultarahan? kysäisi Annaliisa. Saatuaan myöntävän vastauksen juoksi tyttö Pentin luo ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Näytäpä sitä, Pentti, sanoi hän. Ei se ole minulla enää. Minä viskasin sen tuleen, kun poltin risuja Sormulan pellolla.
Mitäs sanoitkaan, vaimo! Neiti Hyvönen. Eihän kuitenkaan armollinen Luoja sitä salline, että kukaan lapsi kristillisen yhteiskunnan keskuudessa viluhun kuolee! Hän elää! Rauhoita mieles, Annaliisa! Nyt huomaan ett'ei Jumala olekkaan meitä unhoittanut, kuten luulin. Synkän epätoivon valtaamana olen rapajuoppona juonut, olen elänyt hurjasti.
Päihtyneenä on Häyrinen kovin hurjapäinen. Tulkoon siihen silloin vaikka itse kuvernööri, niin kyllä Häyrinen empimättä antaa hälle nyrkistä. Mari. Annettaisiinko sellaisen kulkea vapaana rauhallisten ihmisten joukossa! Annaliisa. Menihän se jo ohi! Tunnen itseni taas ihan terveeksi. Pääkkö. Olipa hyvä, että taas toinnuit! Minun ei olisi pitänyt puhua koko asiasta mitään. Mari.
Hänen siniset silmänsä katsoivat pitkään veräjälle ja siitä alkavalle ajotielle päin. Kotvasen katsottuansa hän alkoi huutaa heleällä, rukoilevalla lapsen äänellä. Ukko ho-o-oi, tule pois kotiin! Tule kannelta soittamaan! Annaliisa tahtoo kuulla. Ukko ho-o-oi! Tottapa lapsi lie jo monasti turhaan huutanut ukkoansa, koska nyt kärsivällisyys oli lopussa.
Poika kertoi tapauksen alusta loppuun. Inkeri yhä istui liikkumatta. Milloinka isä tulee? kysyi Heikki. Isä ei tule enää milloinkaan, kuiskasi Inkeri, otti pojan syliinsä ja purskahti itkuun. Annaliisa painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja nyyhkytti hiljaa. Kun pikku Heikki näki äidin itkevän, alkoivat kyynelet vuotaa hänenkin silmistään. Pitkään aikaan ei pirtissä puhuttu sanaakaan.
Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa, ja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: »Jos niin on Jumalan tahto». Ei nyt näkynyt noen jälkeäkään Pentin puvussa. Entäs kasvot sitten! Puhtaiksi nekin oli saatu. Ja herttainen ilme, joka ennen aikaan näkyi vain vilahdukselta, näytti nyt tulleen pysyväiseksi.
Ovesta tuli siististi puettu palvelustyttö, valkosella esiliinalla ja pienellä päähineellä. Minä jo joisin teetä, sanoi vanhus, ja kun Annaliisa jäi ovelle eikä mennyt heti toimittamaan, lisäsi hänelle hymyillen: Sinä katsot varmaan tätä hirveätä sukkaa? Niin, hän oli kauhea sukkia kuluttamaan. Katso, katso mitä tämä on!
Niin ... niin tunnethan sen omasta lapsuuden ajastasi! Oh muistanpa vielä olihan sinulla hyvä koti ja vietithän onnellisia päiviä silloin! Olitkin oikein veitikka tytöksi! Kaikki nuoret miehet sinuun ihastuivat! Minua kutsuttiinkin, sinuun verraten, rumaksi ja siitä olit ylpeä. Annaliisa.
Mikä talon emännän päiville vertoja vetää? Olisihan se toista kuin tämä nykyinen iloton tilasi! Annaliisa. En tiedä talon emäntäin onnea liioin kehua. Moni heistä viettää, palkollistensa orjattarena, koiran päiviä. Muuten olenkin varsin tyytyväinen onneeni. Erkissä on kyllä miestä mieheksi siinä kuin minussa on vaimoa vaimoksi. Mari.
Päivän Sana
Muut Etsivät