United States or Venezuela ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti, ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen poistuessaan: A vot, Andrei... Tarkoitan että... Herra... A vot hyvinkin auttaa Herra... Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena.
Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän: "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!" Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä, minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä. Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.
Tuo hyvä eukko Jegorovna, joka ennen oli hoitanut hänen poikaansa, tuli nyt hänen omaksi lapsenpiiakseen. Jegorovna hoiti häntä kuin lasta: muistutti, koska oli aika syödä ja nukkua, syötti häntä sekä asetti nukkumaan. Andrei Gavrilovitsch totteli Jegorovnaa eikä ollut kenenkään muun kanssa tekemisissä.
Audotja. Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi kyyneleitä vuodatin. Andrei. Sinäkö äitini? Audotja. Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä, kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla on kylmä!»
Tahtoisithan sinäkin kostaa niille, jotka ovat sinun antaneet niin kovasti kärsiä! Audotja. En, elävän Jumalan kautta, en! Samana hetkenä, jona taas sinut syliini suljin, olivat kaikki kärsimykseni pyyhityt pois muistostani. Olisin voinut ojentaa sovinnon kättä pahimmalle verivainoojallenikin. Andrei. Niin! Sinä olet hyvä! Minä en voi olla hyvä! Sydämmeni on liian loukattu!
Orja jääköön orjaksi! Parempi orjuus, joka antaa leipää, kuin vapaus, joka vaan antaa vaivoja. » Jos hän sen sanoo, silloin kirjoitan alle, muuten en! Anni. Kiitos, kiitos, Andrei! Roponen. Andrei, sinä olet jalo nuorukainen! Kosmin. Vaan itsehän paljastit heidän salajuoniaan? Andrei. Sen tein toisessa tarkoituksessa kuin luulitte.
Ei siitä ole kuin neljännestunti, kun vartia oli vielä tuossa, ja sillä aikaa hän on ennättänyt karata! Vouti. Ei siitä ole vielä kuin viisi minuuttia aikaa, kun minä näin hänen vielä paikallaan seisovan. Kosmin. No, mitä tässä töllistelet? Mene karkulaista kaikkialta etsimään! Vouti. Mahdotontahan on häntä yöllä löytää. *Kosmin, Andrei.* Kosmin. Kenenkä luulet tämän tehneen? Andrei.
Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme itsemme hänelle? Audotja. Aivan varmaan! Andrei. Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme? Audotja. Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai Kosmin» oli piirretty.
Ensi silmäyksellä minä armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme alttarilla! Audotja. Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi rumentunut. Andrei. Mitä sillä tarkoitat! Audotja. Minä olen äitisi! Andrei. Mitä, sinäkö?
Silmäni seurasivat lakkaamatta isän kynää, joka liikkui jotenkin vitkallisesti. Vihdoin hän lopetti, pani kirjeen ja passin samaan kuoreen, lukitsi sen sinetillä ja sitten, ottaen silmälasit pois, kutsui minut luokseen. "Tuoss' on kirje Andrei Karlovitsh R:lle", sanoi hän, "vanhalle toverilleni ja ystävälleni. Sinä lähdet tästä Orenburgiin, palvelemaan hänen väessänsä".