United States or Ethiopia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä. "Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani, saa se toukat touoistani, viholliset viljastani, tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta, orahia ottamasta, viljoa vihoamasta.
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa. Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa.
Me kuljemme syksyt ja talvien säät, Me kuljemme hanget ja järvien jäät. On tupa ahdas, vaan Siis tietä marssimaan Nyt kilvalla kouluhun riemuisaan. Siell' Luojamme töist' aina tietoja saa, Siellä totuudet eteemme aukeaa. Me olemme Suomelle aamun koi, Se voima, mi vastukset voittaa voi. Me maan oomme viljoa kukkivaa. Miss' rakkauden kylvö nyt kukoistaa. Kasva rauhassa vaan, Oi, syntymämaan!
Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista seuralaista. En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne.
Hänen tunnetuin runonsa on runo "Kestikievarin virasta", joka vähän lyhennettynä on tähän painettuna. Suom. Kirj. Seuralle, jonka jäseneksi v. 1836 oli kutsuttu, on hän kirjoittanut kolmekin "kiitossanaa", joista yhden runo-, kaksi muuta uudenaikaisella mitalla. Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset.
»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.» »Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana.
Kuka viljoa syö, Jota tyhjästä vaan Loit äärettömiin? Tuho puuta ei lyö Panemaas avariin, Asu vaihtuvi vaan. Mailmas ääretön on, Soma, autuas niin, Ajan mittaamaton, Eikä valkeus tää Ikin' iltoa nää Vajo yön hämäriin Olen kupla ma vaan! Ihanuuttasi saan Ihastella ma vaan; Sit' en arvata voi, Käsitellä en saa; Sinitaivahas koi Näköäin lumoaa, Ikävöinpä ja nään Mutta multahan jään!
Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi. Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, olen siitä nyt iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin.
Oli aamupäivä. Maija oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.