United States or Brazil ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti. Katso minun töitäni, Verner! Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
Tässä nyt näin uni-morsiameni näkyväisenä ja todellisena. Nämät kasvot, niin hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas.
Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa. Niin. No kahden viikon perästä sitten? Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa. Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold. Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten. Sitten olen kokonaan, ikuisesti sinun.
Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin kaulaan. Minä rakastan sinua, hän kuiskasi. He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille epävarmana kuin neuvoa kysellen: Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä kotiinkin. Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla. Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.
Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna. Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.
Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki... Hän oli rikas. Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia. Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta.
Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima. Ester oli tullut kivuloiseksi.
Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä. Mikä sinua vaivaa? Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun... Mutta punastuen vastasi Ester: En vielä, Verner. Sinun täytyy. Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä.
Vernerin silmät katselivat häneen niin tyynesti ja lepyttävästi. Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät. Verner oli hyvä mies... Ja Ester avasi laatikon.
"Mutta rakas lapseni", väitti Lovisa hymyellen, "eikös äiti sentään ole tuhmempi... Minä kuulen usein sinun ja Vernerin poikien puhuvan tuhmista naisista ja tuhmista tytöistä ... ja olenhan minäkin nainen..." "