United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat taipumukset kukistaa. Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta. Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. Kuitenkin sanoit äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi. Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta, estetty hukkumasta, selitti kanttori.
Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.
Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden, hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin.
Mut että toivees, tämän taivaan luomat, sa kaikki täytettyinä täältä veisit, mun vielä täytyy etemmäksi mennä. Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni säteilee valkeudessa säihkyvässä kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste. Se Rahab on, mi siellä rauhaa nauttii; hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.
ARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa kuin aurinko taivaalla. TOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä. ANTON. No no, hän on kapteenimme. ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan. TOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! Titus kyldrää istuessansa rahilla. SOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän! ANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan! TOMMI. Valaisten mailmaa!
Niin korkea on näiden Enkelien luku ja aste, ettei ihmiskieli, ei mieli koskaan sinne saakka pääse. Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo, sa näet, ettei tuhansissa hänen lukua myöskään ole määrättyä. Säteilee kaikkein yli Alku-valo ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin he eri laaduin ovat yhdistetyt.
Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt?
»Oi! kiitos, Isä taivaan Siis viime kerran saan Nyt nähdä kodin armaan Ja vanhemmatkin vaan Nyt auta, Herra armas, Jo voimat uupuvat Hyvästi, isä, äiti Ja siskot armahat!» On kylmä talvi aamu, Ja härmäkukkasiin Säteilee kulta rusko, Ja lumen kiiltäviin Kiteisiin säde päivän Luo ensi suutelon: Niin havahuttaa luonnon, Herättää inehmon.
Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen. Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena, leikkivänä rivinä.
Poskes, jotka harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti säteilee, eikä ole se ilonloiste. NIILO. Nimet, herra parooni. MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen onni-autuutensa sineetin. MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen. MAUNO. Astu tuonne.