United States or Mali ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos.
"Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani varten". Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä; otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki eteenpäin. Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama.
Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään, anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet leskelle suruttomat päivät.
"Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja lapsensa", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä katsellen kauniita käsiänsä. "Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan", tiuskasi mr Basset. "Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?" Ja samassa lohkesi nappi, johon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.
Rouva Rossiter istui ompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan. "Minun uusia nenäliinojani", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset. Hän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko niin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat hiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä pienintä nukkuvaa lastaan.
Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta. Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin. Valkea ei ollut saapunut siihen.
Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni". "Hän ei tiennyt minne mennä!" Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.
"En kyllä olen", vastasi hän tylsästi. "Milloin?" kysyi toinen. Rossiter mietti hetkisen. "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän. Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta.
"No miksi ei" sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä "voisinhan sitä tehdä, mutta" tässä käänteli hän kirjansa lehtiä "olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua huvittaisi". "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan kuulla sinun ääntäsi". "Vai niin, no sitten..." ja Rossiter alkoi heti lukea.
Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen. Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin: "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!" Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja.