Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. heinäkuuta 2025
"Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois kirjansa. "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa". Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti. "Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen. Hänen miehensä sytytti tulitikun.
"Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen". "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".
'Rossiter', sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja. Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!" Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla ulkona.
Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja. "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter, pannen kirjansa pois tavallista varemmin. Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta.
Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa. Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.
Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina, nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia. Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan.
Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä. "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole mulla maailmassa!" Hänen päänsä vaipui alas. "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten perästä ei muuta kuin kerjäläinen!"
Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa. Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen. "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette. Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"
Oi jospa heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle! Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto nyt on se liian myöhäistä". "Mikä vahinko, Kaarleni!" Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja katseli häntä. "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia!
Päivän Sana
Muut Etsivät