United States or Poland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Arvellaan, että missä ei itsestään ole keksintö kirvonnut, siellä kirpoaa se jonkinmoisena aivojen yhteistoiminnan tuloksena, että missä tuntuu yksilöllistä alotetta, yksilöllistä näkemystä, yksilöllistä järjestelykykyä puuttuvan, siellä asetetaan joukko kokeneita miehiä kiskomaan toisistaan esiin tätä alotetta, tätä näkemystä, tätä järjestämisen tarmoa.
Sivistyneistö yhtenäisenä kokonaisuutena katsottuna on sensijaan kaikessa sitä kansaympäristöä, jonka pintakerrosta se on. Se on kansan luuta ja lihaa, on kansan tietoisa osa, se elin, jossa kansan henkinen kypsyys kirpoaa toimivaksi.
»Niin, sillä Heikillä», vahvisti Tahvo, jatkaen: »Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille housuja ja nuttuja niin kuin minä.»
Jos tällaisella kultuuri-ilmestyksellä on kontinentaalisia mielitekoja ja kokemuksia, kirpoaa hänestä täysverinen elämänihantelijakin: Parisin asfaltti kasvaa hänelle elämän symboliksi, Nizzan hotellit luonnonhurmion »tiptopiksi», tuoreimmalta nähty varieteediiva elämänveikeyden haltioittavaksi hengettäreksi.
Jälleen ahjot Ilmaristen kipeneitä kirpoaa, punapurret Lemminkäisten maille muille matkustaa, jälleen vanha Väinämöinen tarttuu kalpaan Kalevan, murtaa maasta Louhen mahdin, päästää päivän paistavan. Suruin syntyi Suomen laulu, sävel synkkä niinkuin yö: sävelistä riemu riensi, kasvoi kansan tarmo, työ. Mahda eikö maailmalle sama olla Sallimus, jok' on ollut Suomen surma, kuihtumus ja kukoistus?
Yksilöllinen hengentarmo on vain kansan ase, se uinuu kätkettynä mahdollisuutena kansan henkisessä elimistössä, muodostaa toisten kaltaistensa kanssa ikäänkuin kansan henkisen voimasäiliön, tarmopatouman, ja otollisena hetkenä vasta, milloin tilanne juuri sen lahjoja kaipaa olkoon tämä hetki nyt, olkoon vasta vuosisadan takana kirpoaa, sinkoaa se henkensä tehossa esiin ja muuttuu tekonsa loistossa näkyväksi kuten pimeyden vaipassa piillyt saari, johon valonsäteet yhtäkkiä sattuvat.
Se on valonlähde, joka kyllä on sidottu ympäristöönsä, riippuu tästä ympäristöstään, mutta joka myöskin valaisee tätä ympäristöään. Se kirpoaa ja vaikuttaa kansallisen sivistyksen pohjalta, on tämän pohjan liikkeiden läike, on kansan elinponnen kärki.
Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon välkkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voiton ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon. Ei sammu ahjo sydän-alani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys.
Sun kiros, kadotettu, tunnen kyllä: kuin ilottomat pilvet kattoin yllä käy ohitseni päivät, vaihtuu yöt. Yön prinssi ystäväs Eerik on, öin vainoo veriset veljet, on rintansa synkkä ja rauhaton, sitä kietoo kirot ja eljet. Hänen poveas vasten painaltaa suo, Kaarin, päänsä kuuma: hänen henkensä kahleet kirpoaa ja hullun järkensä huuma.
Kas, se kohta valmis on!» Ja hyväellen noita silittää hän rattaita ja rautaputkiloita. Mitäs muuta! Insinööri tarttuu paljetankoon, Aatu-ukko vasaraan ja rovasti hiilihankoon. Hei, kuin kipunat kirpoaa ja kaikuu kaunis hilke! Tämä on vielä sorjempaa kuin koivuvitsan vilke. Autuaana Aatu-ukko takoi iltaan asti, katsoi vuoroin työhönsä ja poikaan rakkahasti.