United States or Saint Vincent and the Grenadines ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen. Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä. Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista hän ei tuntenut itsellään olevan. »Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin. »Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.
Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä häntä tukien kädestä. »Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti. »En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki syntisiä...» Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan kääntyi poispäin.
Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin. Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään kivi laskeutui rusahtaen hänen rintansa päälle. »Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.
»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä tästä tasaantuu.» »Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua koko separoimisen ajan. »Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä: »No, mitäs pidit taulusta eikös se ollut kaunis?» Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti. »Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa. »Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi se vain oli syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten. »Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika. Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen. »Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään, jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin selvää. Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti. »Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen. »Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän. Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään. Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.