Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi jo vähempäänkin iloon heräävän!» Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon muhkean näköisenä mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen. »Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia. »Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää. »Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin ja oikein kivi!» Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä!
Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä. Tosin vain muodollisesti sen Uutela tiesi ja se häntä piti pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat purkamattomat.
»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti. Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili. »Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen kömpelösti. »Ei olen nyt jo parempi», vastasi Uutela. Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.
Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi. Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun. »Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä vai kuinka?»
Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos. Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän nopeasti pirttirakennusta kohti. Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin, nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.
Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla, mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar, syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli niin hyvä.
Uutela seisoi keskellä pirttiä hänen mielessään myllersi kaikki sekaisin. Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski samalla toinen ajatus.
Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja sanattomia niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta sisään mennäkkään. »Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen.
»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään. Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta syövät perunatkin kuorineen.
Päivän Sana
Muut Etsivät