United States or Sweden ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hätää ei hän ole kärsivä, sano se hänelle! Tahtoisin jäädä yksin suruni kanssa." "Emmekö voi yhdessä surua jakaa keskenämme?" hän kallisti päänsä Juhon käsivartta vastaan ja katsoi rukoilevasti häneen, mutta hän vetäytyi pois. "Sinun surusi, mikä se on? Sinä luulet hänen elävän paremmassa kodissa, sinä uskot saavasi häntä jälleen nähdä, sitä en sano suruksi.
»Se kukka mun tielläni punotti, se oli niin kaunis ja suuri; sen riemuin rintaani painalsin, vaan siin' oli murheen juuri.» »Sen kukan tähden kotoa läksin, ja isä se polki jalkaa; ja äiti itki ikkunan luona: nyt sinun surusi alkaa!» Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja. »Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka!
Etkös muista näitä sanoja: "Etkö, ystävä, huomaa, Kuinka heikkona hiljalleen Unelman lailla kulkevi tää Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan, Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten Zeun sopusointua häiritä voi?" "Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset runoillan synkimmät lauseet?
"Oi, ystäväni, Jumala on laupias ... hän lievittää surusi... Sillä uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?" "Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt nyt ei mikään voi lohduttaa minua ... ehkä sitten myöhemmin..."
Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma." "Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon? "Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.
Tuli suuresta seurasta parhaillaan mies, hiljainen oppinut, kotiaan. Joku kysäsi: »Miten miellytti teitä?» »Jos kirjoja ois he, en lukisi heitä.» Sa kanna kuormas niinkuin voit ja salaa surusi visuimmin. Jos osankin ystävälles soit, saat kohta tusinan takaisin. Ilomiellä heitä opettaisi, jollei kohta he mestareiksi saisi.
"Isäsi vaan koulumestari!" hän sanoi, "ja sinä itse saanut uuden silkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?" "Kaikki", minä sanoin; "ja vaan!" "Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?" hän kysyi. "Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti", minä vastasin; "ethän sinä sitä suinkaan ajatellut.
Ett' alla päin nurkuen muistaa Nuoruuttamme mennyttä on Kyll' turhaa. Sa surusi suista. Meill' kevät on katoomaton. Satakieli jos laaksoss' ei laula Eik' kukkaset tuoksua tuo, Malja kallista! Kastele kaula! Ilon varmaan se sinulle suo! Sa Onnetar kavala! Koettaa Kyll' hölmö sun saavuttaa, vaan Ei kullalla kuitenkaan voittaa Hän voi tätä tarkoitustaan.
Aluksi luulin tuon huolesi heti itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt.
"Nyt olet itse samassa paikassa kuin minäkin! Sano sinä surusi minulle, ehkä sen ilmoittaminen lieventäisi minunkin murhettani!" "Ei. Sitä en tohdi oikein ilmoittaa itsellenikään." "Siis kannamme kumpikin murhettamme salassa?" "Niin täytyy tehdä." "Varmaan on joku saanut sydämessäsi sijansa, jota et saata lapsuutesi ystävälle sanoa, ja se painanee sydäntäsi?"