Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. lokakuuta 2025
Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan.
Kun ruusu kaunihisti kesällä kukostaa; Se rakkauteni kuvan eteesi muovostaa. Hyvästi vielä kerta, hyvästi ystävä! Ei suremaan nyt auta, vaan täytyy lähteä. Turvaton. Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani; Onnettomaksi olen minä luotu, Ei ole minulle ilopäivää suotu. Turvoa ei ole siellä, eikä täällä, Enempi kun linnulla lentonsa päällä.
Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer. *Rosmer*. Jos sinä menet tulen minä kanssasi. Niin, tule tule todistajaksi *Rosmer*. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon. *Rebekka*. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua. *Rosmer*. Oletko huomannut sen? Olen. Se juuri teki minun rakkauteni toivottomaksi.
Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi pellavia harjaamaan sanoi hän: »Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan... Ottaisit tähän toisen, joka pysyisi paikoillaan.» Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo: »Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen helppoa.
Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin.
Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa lukijani Valitusmuurille eli Itkupaikkaan, johon juutalaiset joka perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. Oli perjantai 25 p.
Tuskin hän uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään piti. Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo ajatus. Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona. Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen.
Mut suremaan ken jouti, Kun tullut tieto on, Ett' tulossa on vouti Jo Abram Melchersson! Hän luulee voivans, houkko, Lannistaa Pohjanmaan, Ja sotilaita joukko Häll' ompi seurassaan. Mut Krankka tämän kuullen Näin mietti mielessään: Sit' ennen, niin mä luulen, Viel' leikki leikitään. Vaan lähteissänsä vielä Käy luo hän tietäjän: "Kuink', ukko, johan tiellä Sä näät mun kestävän?"
Niin hän lausui ilman kyyneleitä, Meni hiljaan ääreen kaatunehen, Lankes polvillensa, otti huivin, Peitti hiljaan ammutun hän otsan. Suruissansa, vaiti urhot seisoi, Niinkun metsä, joss' ei tuuli kuiska. Seudun naiset seisoivat myös hiljaa, Suremaan ja katsomahan tulleet.
Ja sentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!
Päivän Sana
Muut Etsivät