Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. heinäkuuta 2025
Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle. Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui. Rukouksen jälkeen alkoi saarna.
"No miksen...? Minä soittaisin teille awuksi", sanoi Tiitus ällistyksissään. "Waikka mitä tekisit, niin et saa." "No miten? Sanokaapas." "Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin walehtelijalla", sanoi suntio totisesti. "Kah, kun on kärtynen!" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen hitolle.
Näin oli Tiituksella joka lyönnin wäliin jotakin piikkistä muistuttamista, mutta suntio ei wirkatoimensa wuoksi joutanut häntä pitkin wastustamaan. Kun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se käwikin hywin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut.
Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi: "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä.
Hän wilkuili ympäri huonetta, nähtäwästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista kello=juttua ei hän näyttänyt muistawankaan. Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan suntion luokse. "Hywää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin", sanoi hän iloisesti. "Etkä saa."
Siinä eleli Tahvo, pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas emäntä. Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen aikaan.
Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja jotka hän nyt 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan kuljettaa töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.
Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen muistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen. Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain aamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti. Nyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli. Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut sinua pois sieltä?
Suntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä ruwettiin uutta kelloa tähystelemään. Kun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello yltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorwauksia, kuwioita ja kirjoituksia näkynyt.
Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi: "
Päivän Sana
Muut Etsivät