United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !


Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina vuorotellen meitä molempia.

Talon omat pojat saivat voileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa juosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi: Anna koirallekin voileipää! Se... Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja ryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä. He olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian.

Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.

Ja mikä pahempi, ne olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki turvattomina hilkkasivat. Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt!

Mutta koska hän vain oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.

Ilmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me Musti ja minä palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään. Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään.

Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi veljeksiksi." Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria. Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat. Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle.

Myöskin minulla oli joitakin samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä. Musti kertoi: Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän.

En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet näkemään isäni kartanolla. Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö oikeilla asioillakaan? Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.

Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä jalkojaan jytyyttämättä. Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja pöyristyttävän vaikutuksen.