United States or Svalbard and Jan Mayen ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa. "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja Lombardialaisille." "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee." Kaikkien silmät kääntyivät koiraan. Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja haukahti. "Vait!" veli Starck käski.
Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui: "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä." "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on oleva päällikkömme!" "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi. Turhaan sitä koetettiin estää.
Starck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella kuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä. Nuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan. Salaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui etupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi. Ennenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin saivat iskunsa ja kaatuivat.
Yksi ainoa ehti huutaa apua. "Mennään piiloon", Troussecaille sanoi, "muuten kaikki on hukassa!" Villon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti iskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa. Starck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään toimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.
Sitten hän lausui: "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin tarkoituksiensa todisteeksi." Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa rautasormuksen kannassa. "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää. Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo kauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"
Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin, ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen. Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti: "Veli Starck!" Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen etusormessa kuninkaan toverien sormusta.
Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse joutui alle. Hän oli hukassa. Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti miekallansa. Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä vaara uhkasi. "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä pelastamaan!"
Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin." "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren palveluksen?" "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi." "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?" "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian." "Sano minulle edes nimesi." "Nyt vielä, veli Starck.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä, jo seuraavana aamuna, niin varhain ... sepä näytti melkein ihmeeltä! Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota.
"Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! ... hän se oli Saint-Jacques'in pakolainen!" Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja kysyi: "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?" "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi.