Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. heinäkuuta 2025
Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla: "Mene päivä männikölle, Viere vemmel koivikolle, Päästä paimenta kotihin, Laske lasta lämpimähän, Vilusta värisemästä, Pakkasesta parkumasta!" Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli.
Nyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä Sormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä oli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt Jerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen purkaukseen.
Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin se oli rukkiukon oikea nimi kadonnutta poikaa kysymään. Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa.
Jeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta lukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon kuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin. Yksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa. Koko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona olevaan pimeyteen.
Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa. Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.
Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli". Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus: "Sa'a lunta luppaele, Ränteäkin räppäele! Jo on törkyjä talossa, Hauteina hautumassa, Kyllin syödä kourusarven, Ahmailla emännän viljan."
Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä tiepuolessa. "Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi", lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi". "Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen. Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.
Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut, siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä näkynyt, ei kuulunut. Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer palannut, lähti hän ikävissään kävelemään.
Sormulainen on kyllä ylpeä suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean tolkun saisi." Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta tytöstä hän ei saanut sen selvempää.
Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli, sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut Loviisan tunteista selvillä.
Päivän Sana
Muut Etsivät