Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 17. heinäkuuta 2025
Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana, haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin tau'onneen. Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki korvansa. Turha vaiva!
"Jeriko?" "Sama kappale." "Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni! Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa. "Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.
Hänen edessään seisoi isä, joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen.
Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä tiepuolessa. "Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi", lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi". "Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen. Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.
"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen lapsellisella ilolla. "Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko. "Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein sinusta".
Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.
Joskus viipyi Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin. Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan. Siten kului taas lähes vuoden päivät.
Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin nytkin, peitti meidän miehemme.
Harvoin näki Kaikunen enää muuta selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja dahliat.
Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui: "siinäkö sinä jo oletkin?" "Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä tänne oli kiipeämistäkin." "Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi Taavetti. "Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.
Päivän Sana
Muut Etsivät