United States or Wallis and Futuna ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut. Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.
Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.
Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä. Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä.
Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä.
Riikan kärsivällisyys loppui. Rakas Herra Jumala, pyysi hän, opeta Maunu käymään, että saisin hänestä paimenpojan! Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut käsittää, miksi Jumala ei auttanut. Kenties ei Hän ole kuullut minua!
Ja tapahtui, että Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun toimeen maailmassa.
Sen jälkeen sain matkustaa Riikan luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni. Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan. Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla.
'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin.
Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten parissa kieli oli hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean seurustelemaan Anna-Liisan kiusaksi saapa hän nähdä, ett'en häntä yhtään kaipaa en yhtään häntä en ollenkaan rakasta!
Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin edelleen.