Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti mieleeni. Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?" "Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".
Viimein minä, tuskissani paljon rukoiltuani ja vakuutettuani, sain Doran katsomaan itseeni kauhistuneella muodolla, jota vähitellen lievitin, siksi kuin se kävi lempeäksi ja hänen hieno, sievä poskensa taas nojausi minun poskeani vastaan.
"Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen ymmärtämättömyydestä". "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen". Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".
Poskensa hehkuivat ikäänkuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta miksi hän aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!»
Välistä Paulin nähdessään hän astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin.
Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata. Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut, se onneton, joka ei ollut hänestä välittänyt! Kadehdinko minä tuota, johon hän on sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.
Jaanan silmät loistivat kummallisesti. Miksi ei ollut enää se aika? Miksi eivät Jumalan pojat enää tulleet ihmisten tytärten luo? Hän sulki kirjan ja rupesi hitaasti riisuutumaan. Mutta hänen poskensa hehkuivat hekkumallisella punalla ja hänen sydänalaansa viilsi niinkuin olisi tulinen rauta ratkonut hänen sisälmyksiään.
"Kyllä", kuiskasi kamari-rouva. "Tiedän minä senkin." "No, sanokaa, kuka se on." "Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän armonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli täällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä." Klairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin havaittiin hän kalvenevan.
Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa, koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."
Päivän Sana
Muut Etsivät