Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. heinäkuuta 2025
Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä. »Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti, mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja, sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu tulisi lapsen vaivoille.
Ville ja Petu siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, joita arveli pahoiksi. »Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.»
Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen puolitekeisesti. Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti. Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä. Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän, vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle.
Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää puheisille. Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan rakasta, vaan pikemmin rautaista. Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle. En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.
Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan. Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen. Niin nytkö? kysyi Petu. Niin, etkö sinä tule. Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.
»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva. »En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.» Rouva nauroi. »Lieneehän sinulla sentään nimi?» »Petu.» »Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.» Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.
Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran koululapsille. Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan. Mitä ne on ne luvat? Pitäisikö ne sanoa? Sanoo vaan pois. No, mieslupa yksi. Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta. Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.
Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai kauluksen paikoilleen. Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä. Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin aikamiehetkin. Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi. Ylyys!
Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija. Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa hätäilemään. Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi? No kenenkäs kirjoittama se on? Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua. Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa. Olkoon miten hyvänsä.
»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.» Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa, vaan sai lapsen melkein aina hereille.
Päivän Sana
Muut Etsivät