United States or Anguilla ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun merimiesi raukka Mä kukkarannaltani Oon poissa, riemu silloin Ei loista silmissäni; Maa onpi autiona Ja taivas tähdetönnä Ja murhe mielessäni Ja kaiho katkerainen. Nadeschda puhuu totta, Mun riemuin on vaan laina Häneltä ainoalta." Hän neiden käden otti Ja lausui hymyellen: "Nyt riemuni mä tunnen, Mik' on Nadeschdan riemu?" "Mun lempeni se onpi Mun riemuni, ei sammu Se niin kuin ruhtinoiden."
Verkalleen pois vanhus vaelsi, Hoipuroiden pitkin polkua; Mielessänsä mietti kuitenkin Päiviin kultaisihin tuloa. Niin hän synkkään laaksoon ennätti. Kun Nadeschda hänen kulkevan Keksi, seuras häntä silmiinsä, Kunnes koivulehtoon katosi Ukon nutun vilaus viimeinen. Kun hän oli laaksoon kadonnut, Neito vielä hänen kulkuaan Kuuntelehti, kunnes viimeinen Helke kaihtui päivän tyyneyteen.
Vavahti lehdon varjo Ja ehkä sydämmenkin Otsalla ruhtinan nyt; Hän vastaukseks virkkoi: "Nadeschda, vangittuna Minua pidättävät Nuo keisarkaupunkimme Ilot ja huvitukset, Ja sankarmaineen pyyntö." Ihana impi lausui: "Oon kahdesti vain nähnyt Mä lehdon lehdistyvän Ja kuivettuvan jälleen, Ja kahdesti jo täällä On ruhtinani käynyt.
Nyt aamupuhteella Hän meni kesä-ilmaa henkimähän. Pihalla pihlaja Kukoisti, vanhus levähti sen alla Nyt aivan yksinään, Kun oil Nadeschda kadonnut; ei ollut Ukolla seurana Kuin varpunen ja parvi mehiläisten. Nyt saapui ystävä Ja tervehteli vanhusta ja virkkoi: "Miljutin, riemuitse, Suloisen sanoman mä sulle saatan." Ja ylös katsoen Ojensi vanhus vieraallensa kättään: "Sanoman minkä tuot?
Jo oli kauniin seudun rahvas riemuisa Kokoutunut ja oottaen Puvussa juhlaisessa ruhtinatansa Pihalla linnan parveili. Ja ukot, miehet, pojat, vaimot ääneti, He katselivat kummastuin Nyt ruhtinansa kullatuita vaunuja Ja palveljoita koreita. Miljutin, ukko vanha, harmaapäinen vaan Iloton oli yksinään. Silmänsä sulo-valoa hän kaipasi, Nadeschda vielä poissa oil.
Ja orjatarta kohden taas hän käännäksen Ja lausuu lempeästi noin: "Nadeschda, nouse, vapaa oot, kuin lintu on, Ei enään sulla herraa oo. Mut kyyhky raukka, kaksi haukkaa jaloa Nyt taistelevat sinusta; Oi minne taidat siivilläsi lennellä Ja missä turvaa etsiä?"
Noin Nadeschda; siihen lausui ruhtinatar Vihalla, ei salatulla: "Hänen lorujaan äl' usko keisarinna, Häpeästä mua päästä, Häijy pettäjä hän on ja sikiönsä Kielletystä lemmest' ovat." Tyyneydellä keisarinna Katarina Kuuli hänen puhettansa; Virkkoi viimein: "ruhtinatar, ihmetellen Maaluumahtianne keksin: Autioita majoja ja nälkäisiä Haahmoja te kaunistatte, Tätä puhdast', ihanata vaimoa te.
"Nadeschda, kylmä, kova Ja ylpeä ja tyly, Mun oma äitin onpi, Natalia Feodorowna Ei miksikään hän arvaa Sydämmen sykkiväisen Iloja hellimpiä; Mut armo esivallan, Ja suurten sukuin loiste, Ja orjajoukkoin paljous Ja kunniatähdet, niitä Hän arvossa vaan pitää.
Tuskin neito sai sen sanoneeks Kun Miljutin, ukko harmaapää, Neiden kasvattaja rauennut, Siihen saapui sauva kädessä. Tyttärensä tavattua hän Pisti hälle puheen vilkkahan: "Miksi sä, Nadeschda, käyskelet Seudun ympäri kuin kaniina, Pyydät puiden suojaan piilellä. Rannikoilla virran viipyä?
Viimein lahdelmahan saapui hän, Kussa uimastansa uupunut Virta vaipunut oil heinikkoon; Tuossa kirkkahassa peilissä Aikoi kuvaansa hän katsoa. Koska päänsä kallistaissa hän Tyynen virran pinnan ylitse Keksi kukkivaiset kasvonsa, Nousi kyynel neiden silmihin, Murhe musta rienti rintahan. "Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän, "Miksi laittaudut noin koreeksi, Koruittakin liian kaunis oot!