United States or Anguilla ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja sinnekö se jäi? utelivat Sanna ja Paavo. Sinne. Tulevana syksynä se haetaan käsiin, tuumasivat nuoret. Taitaa jäädä löytymättä, arveli Paavo kun se on tulessa mustunut. Ja mitäpä sillä enää tekisikään, kun siitä on kaikki mahti palanut. Kun kerta Lieksan kenttää ja majurin noitakalua oli mainittu, eivät lapset jättäneet Leenaa rauhaan.
Se lähtenyt ol' otteluun, kun loisti aamun koi, kun voitto viimein saatihin, jo ilta varjon loi. Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan, tiepuolessa sa töllin näit puol'aution ja kurjan. Sen portahalla ääneti siin' istui neitonen, siin' istui, katsoi rauhaisaa paluuta parven sen. Hän katsoi, kuin ois etsinyt; ken mietti neidon mielen? Syvempi posken puna tuo kuin hohde lännen pielen.
Valtaan Adrestos sotaärjyisen Menelaon jäi elävältä; kun vauhkoutuin hevot kiitivät kenttää, taajaan sotkeutuin tamariskiin vaunujen aisan taittivat, kaupunkiin päin karkasivat ajajalta, jonneka myös hevot muut, pelon pillastuttamat, kiiti, pyörän viereen vaunuiltaan alas itse hän suistui, suin somerikkoon vieri, ja joutui luo Menelaos, Atreun poika, ja peitsi jo nous, valahuttaja varjon.
Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin. Virren loputtua tuli loma-aika.
Tään polkeutuneen oikeuden vuoksi Sodalla poljemme nyt Angers'n kenttää, Vaikk' enempää ei vihamieltä meissä. Kuin mihin vierasystävyyden käsky Tään lannistetun lapsen hyväksi Pakottaa tuntoa.
Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies puimaan ohraa kellervää elotanterehella; härkäin mylvivien jalat joutuen pui jyvät irti: noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui, viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Ylhäältä loi kuu kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa, kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja suomalainen noita-akka.
Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa; takaisin käymme sinne, missä painuu tasanko tää päin ala-ääriänsä. Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin. Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle ja turhaks uskoo toivon päästä tuosta, niin kuljimme me yksinäistä kenttää.
Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena kenttää pitkin heitä kohti. Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen vaikka mitä! vakuutti omahyväinen kosija.