Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 17. kesäkuuta 2025
En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella. Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve? No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella. Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle ihailulleen.
Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle tuttavalle ainakin. «Kreivi G ja maisteri Johannes», esitti hän, »elleivät herrat tunne toisiansa«. Kreivi G ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi. «Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. Niin, mitä aioitte sanoa, herra kreivi?« Johannes jäi seisomaan Marian viereen.
Isä? Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen. Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo. Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen. Topi raappi päälakeaan. Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta onnellinen! Mitä puuttuu? Tilaa. Liikkumisvapautta? Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan. Sinulla on suuret tuumat?
Hänen mielestään on jonkun ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille. Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä. Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan miellyttävästi Johannekseen. Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan. Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen.
Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta yhteiskunnalliselta tasoltaan. Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni muistopatsasta! Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan vuoden päästä. Mutta joku rintakuva?
Signe puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä. Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä itselleen selittää.
Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa hymyileväiset. Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen tuli. «Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden Johanneksen syleilevän Mariaa. «tunnen morsiamenne, ja minä sanon teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen.
Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista. Tuletko toimeen siellä? hän kysyi. Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on? Johannes nousi sen hänelle ojentamaan. Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa. Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti.
Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta, oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy kielletty naiselliselta sukupuolelta! Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen. Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla.
«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen. «Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois. «Te menette!
Päivän Sana
Muut Etsivät