Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, tiedättehän. Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä. Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana.
Kellot vaan soi hevoskarjan, Hirnu kuului liinaharjan Paimentaan se muisteli. Satuja jos kerrottihin, Peljätty ei peikkoja; Painittiin jos toisinansa, Aina oltiin veikkoja. Nukkua jos tohti ken, Jalat ilmaan nousi sen, Vettä kylmää satoi päähän. Ken nyt, jos ei käynyt jäähän, Taas ei tuost' ois virkkuinen?
Ja Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla; siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli heinälato. Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan kolkkoon asuun.
Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi tulemaan. 'Mitä sinä sillä ... tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne kaikenlaista. Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin lähetän', sanoi hän waan.
Mutta kun minä voisin edes kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni valmis kaikki uhraamaan.» »Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki häpeä!» Iltataivas selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät. Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat nuorukaisen jälessä, sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.
Olihan hänellä kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin, ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen sanojansa.
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti. Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren?
Vaan ei pohjatuuli ollut tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden oksien suojaksi. Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.
Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten pystyttämänsä pitkän riu'un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista. Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa.
Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki. Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät