United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jos joskus hyvän hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila, tiedättehän.
Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään jäänlohkoja minuun. Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin olivat ristissä, kun rukoilin: Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja rakastan!
Vaan tiedättehän, ett'ei poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt. Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka tulenkipunasta. Tällä ajatuksella itseäni lohdutin. Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta.
Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset, ja naiset taas olivat vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar Miila yksin oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan parantavan kaikki haavat.
Ja niin turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa! Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti lauloi ja tanssi vielä mennessään. Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis!
Kun sitten jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen ihme, ettei tyttö tarttunut.
Enkä minä muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan. Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin. Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta.
Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa", joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki muutkin ajatella, että lesken suru oli enemmän jotakin ulkonaista kuin todellista ja sisällistä sydämen surua.
Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, tiedättehän. Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä. Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana.
Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi niinkuin ukonpilvet hein'aikana tekevät tarjosin Miila paralle takkiani sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien tulenväläykset. Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat.