United States or Madagascar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Anna oli pyytänyt Hartia auttamaan häntä Elsan ja Vilman huvittamisessa. Ja Hart oli tehnyt sen. Hyvin perusteellisesti. Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa?
Ei hän nyt jaksanut ajatella. Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka sanoi: "Tervetuloa, tohtori Hart." Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?
"Anna, lähdetään hiukan kävelemään rantakallioille", pyysi Hart, joka huomasi Annan alakuloisuuden. Häneenkin oli tarttunut jonkunmoinen levottomuus, ikäänkuin pahan aavistus. He läksivät yhdessä rantakallioille, missä he niin usein ennen olivat istuneet ja puhelleet iltasilla. "Anna, tiedätkö minäkin käyn vähän levottomaksi, kun näen sinut noin huolissasi?
Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle. Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.
Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut. Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua kaikki. Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen. Hart keräsi kaikki voimansa.
Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin. Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen.
Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt. "Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan.
Ei, ei, vaan kaikki se muu. Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata. "Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö.
Ja millaisena hän oli aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille? Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille ja mikä oli tuhat kertaa pahempi omalle itselleen? Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan.
Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei sanonut voivansa tulla päivällispöytään. Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä. Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä.