Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 31. toukokuuta 2025
"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan. "Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan: "Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut." Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.
Oliko kaikki kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään järkevästi ja kylmästi ajatella.
Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle. Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.
Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä kenellekään kertonut." Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli arka ja rukoileva. "Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."
Ja kääntyen Eksköldiin ja Hartiin hän lisäsi: "Minä tahtoisin vielä tänä iltana hiukan puhella kanssanne luentojen järjestämisestä ensi vuonna. Lähde sinä Anna lapseni nyt levolle." Anna poistui omaan huoneeseensa jättäen isänsä Eksköldin ja Hartin kanssa laboratorioon. Mutta levolle hän ei voinut mennä. Isä, isä, kuinka huonolta hän näytti.
Neiti Hemmerin suu vetäytyi hiukan hymyyn, kun hän vastasi: "Olen iloinen sinun puolestasi, Arvid, että saat hiukan lepoa." Sitten hän lisäsi kääntyen Hartiin: "Tervetuloa kouluumme, tohtori Hart." Hart kumarsi sekä myönsi mielessään, että neiti Hemmerillä oli tavattoman miellyttävä ja soinnukas ääni. Molemmat herrat sanoivat sitten jäähyväiset ja poistuivat.
"Niin puhukaa vielä, neiti Hemmer." Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi sanoneensa jotain typerää. "Anteeksi en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti hermostuneesti. Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi, kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut.
Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen. "Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun sain sinut ystäväkseni." Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle. Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea?
Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi kosketelleet?" "Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet niin, häpeän sen sanoa minusta minun töistäni, minun intresseistäni, minun suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."
Päivän Sana
Muut Etsivät