Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset ovella. Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen. Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli, joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli tapahtunut?
Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan. Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli ollut hänen luonaan ja sitten nuorukaisena ja nyt.
Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin, jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä kaiketi.
Tavallista tyytyväisempänä Hart tervehti virkaveljeään, joka virkkoi: "Olipa hyvä että tapasin sinut. Minulla olisi näet tärkeänlainen asia sinulle. Olitko juuri menossa jonnekin?" "Hemmerin luo vain, mutta..." "No, niin mennään siis yhdessä. Tiellä selvitän asiani, johon sitten toivon ukko Hemmerin antavan siunauksensa."
Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen, matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.
Ei kumma, jos Hart pelkäsi puhutella häntä. Eksköld riensi auttamaan takkia neiti Hemmerin päältä ja sanoi samalla: "Voin kertoa sinulle uutisen, Anna. Ensi viikosta alkaen tulen riistämään hauskan seurani Yksityislyseon opettajakunnalta ja ystäväni Hart astuu sijaani. Mitä arvelet?"
Hän oli sen verran tuttu neiti Anna Hemmerin kanssa, että he kadulla tervehtivät toisiaan, mutta hän ei koskaan ollut uskaltanut mennä puhuttelemaan tuota jäykkää, oppinutta neitiä, joka ei mitenkään vastannut hänen naisihannettaan. Hänellä oli näet hyvin vakaantunut maku siinä suhteessa.
"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen. "Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä." Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä. Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan, mukavaan kiikkutuoliin istumaan.
Ei hän nyt jaksanut ajatella. Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka sanoi: "Tervetuloa, tohtori Hart." Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?
Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen sointu vain. Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta ovella. Mutta mitä asiaa hänellä oli? Oh, kyllä hän aina jonkun asian keksisi.
Päivän Sana
Muut Etsivät