United States or Serbia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Josp' on tullet näille maille, sattunet saloille näille, täällä aina ammutahan. Kun ei ampujat kotona, on meillä osaavat vaimot, emännät alinomaiset, jotka tiesi turmelevi, matkasi pahoin panevi, ettet koske konsakana, rupea rumanakana ylitse tahon Jumalan, päitse auvon autuahan. "Oi Ukko, ylijumala!
Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli maan päällä kylvämään niin laaja-kädet! Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo, mi saatiin Babylonin vankeudessa, kun kultaa kerran ylönkatsottihin. Ja täällä juhlii voittoansa, luona Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään, kerällä vanhan ynnä uuden liiton hän, jolla avaimet on auvon tämän. Neljäskolmatta laulu
kun juuri luotu vailla kilpanaista, hän siellä verhoa ei voinut sietää, maa, taivas missä Luojaa tottelivat. Jos hurskahana hunnuttaunut oisi, nää sanomattomat ma oisin onnet jo ennen tuntenut ja sitten iki. Näin aivan hurmauneena käyden kesken ijäisen auvon ensi esikkojen, iloja muita ikävöiden vielä,
Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon, vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus, jost' inhimillinen on yksi osa. Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi, nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden uudesta askareestaan auvon uuden.
Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle. Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä intohimoisesti povelleen.
Enää julmuudest' en juovu, mulle aika toinen aukee: muita huonomp' ollut lienen, tahdon paremp' olla muita, vaikka hautaan myötä vienen vain ma kasan Hurtan luita. En ma usko taivaan Luojaan enkä isään perkeleesen, uskon yhteen auvon tuojaan, yhteen iki-ihanteesen, lempeen naisen nuoren, joka antaa rinnan rauhan mulle, kun on pesty saasta, loka, tullut ilta tuiretulle!»
"Ja lesken tuskanhuudot, orpoin itkut, sammuvan sielun turha toivo kaikki kurjuus, laaja, loppumaton, Kaikkeuden-isään kovin koskee. "Hiukan tuottavat vain huojennusta harvat auvon, onnen osat, jotka riistettyjen ruusunlehtien tavoin tuskan määrättömän meren aavoilla aalloilla ajelehtivat. "Surijalla yksi vain on lauha lohtu. Loppu lienee tuimilla tuskilla, rauha annettaneen raastetulle.
Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon, vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus, jost' inhimillinen on yksi osa. Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi, nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden uudesta askareestaan auvon uuden.
Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto niin monen vuoksi, jotka lentelivät väliä kukan ynnä Ylhäisimmän. Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen, tuoll' ettei estäjää voi olla mitään. Turvassa tämän auvon valtakunnan, min täyttää kansa vanha ynnä uusi, päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.
Vanhus nää kun neidon sanat kuuli, turvattoman näki vieressänsä, taasen äänell' äänsi sortuneella: "Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka; Auvon auvo, turvattoman turva, huolten hoiva, isä, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt."