United States or Svalbard and Jan Mayen ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan. No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? kysyi piika nenäkkäällä äänellä. Minullako? huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään.
»Ei, se on mies, joka viheltää», sanoi Kalle, »tuo musta joka istuu arkun peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa, että arkussa on hevonen.» »Niin, poikani», sanoi ukko Witt, »se on kyllä luultavaa. Eihän tässä tiedä mitä oikeastaan ajattelisi. Kuinkas sanoikaan Hanna Schult: 'Olkoonpa se kummitus tai meidän Juhani, niin on sillä kumminkin paholainen, sisässään.»
Päivä, jolloin Marian ja hänen pienen lapsensa ruumis yhdessä arkussa maahan laskettiin, oli kivistävän kylmä; lunta oli paksusti maalla, ja koillistuuli vinkui kirkon ympärillä hautuun aikana. Vavisten, ei ainoasti läpitunkevasta kylmyydestä, vaan myös omantunnon tuskasta ja sielun ahdistuksesta, seisoi Richard avoimen haudan reunalla.
Silloin tuli kuolo ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi.
Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. Jumalan nimeen! Mikä kumma!« Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi». Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin.
Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään häiritse...» Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi seisonut!
Eipä liiku linnuistani, Näy ei näätähattuistani, Kujosilla kulkevaksi, Aitoviertä astuvaksi; Kulta kulkevi kulossa, Armas arkussa ajavi, Turva minun on turpehessa, Armas kirkon aian alla, Turpehia tuntemassa, Aitoa armastamassa. Maassa marjani makaavi. Ikävät on illat pitkät, Apiat on aamuseni, Ikävät on yötki mulla, Ajat kaikki katkerimmat.
Kahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa. Refi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt nostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen ihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa makaava oli onneton Antero. "Kristuksen armon tähden, veljeni!
Aika poika minä olen, minä tahon naia, Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia. Likkojahan minäki vaan mielelläni naisin, Akat ei kelpaa kerällä, vaikka kyllä saisin. Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä, Puteli on arkussa ja paloviinaa täynnä. Likka kulta herasilmä, kaahas tilkka viinaa, Minä ostan toiste sulle soman silkkiliinan.
Vanhukset vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi? Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla?