Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. syyskuuta 2025
Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa? Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää.
Mutta kun on jokin sielu, joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin on olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen perinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä luovia neroja on harvoin monta samassa suvussa, mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun ihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa säilyttää ja siitä nousee.
Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus. Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään.
Pojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa, kyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa pihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he sitten mietteissään kukin aittaansa maata.
Hän möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä, että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan luokse.
Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni. »Tuoss' on sinulle muuan kirja, josta minä en tiedä, mikä se on liekö siinä lukuja vai loruja, mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset » Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.
He kantoivat otukset aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista vuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt.
Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo. Se pyysi päästä lepäämään oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi. Söikö se? Söi se vähän. Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me että minä olen uskonut hänen menneen mielellään. Enhän toki.
Lapset joivat kyllä taas kahvinsa aamuisin. Mutta päivä päivältä he yhä enemmän jäykistyivät itseensä. ... Pesevät kätensä, sysäävät kaikki minun niskoilleni. Ja sysätkööt vain! Kyllä minä sen kannan. Kyllä minun niskani kestää sen, minkä toisenkin. Ei Helga enää pyytänyt äitiä aittaansa lukemaan ja veisaamaan. Kahden istuivat siellä nyt Helga ja Kalle.
Täss' on, tämä sopinee. Elä, elä! en minä semmoista! Ota vain ota vain! Mitä hirveitä maksaneekaan? Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha. Et tuota raatsi! Ettenkö raatsi! Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa. Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle. Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka. Minkätähden sinä?
Päivän Sana
Muut Etsivät