United States or Yemen ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi tanakkana airon ponnessa... Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon, hiusten hulmutessa...
Uhkaavana näkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion tummanruskea, koloinen kylki ja alempana Viuhkuraisen mutka, joka väkisten kiskoi lauttoja ranta-kallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen mutkassa silisivät kosken kyljet, ja veden voimat vilistivät valkoisena harjana kapenevaan korkearantaiseen uomaan, joka näytti painuvan kuin maan alle.
Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli edelleen Anttia vastaan. Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille, Molempien ilo oli suuri. "Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin", sanoi Hanna. He istuivat polun viereen.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli jäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja kiiti hirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti. "Ohjatkaa oikealle väylälle!" kuului Hannan ääni. Hyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni, toiset hoitelivat Anttia ja Juhania.
Onnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin ohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät vilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt loppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi korkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä.
Jälkimäisen lautan täytyisi jos se pysyisi hajoomatta, kääntyä Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni, ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet... Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet pauhujenkaan ääntä.
Jospa vielä saisimme iloita Viuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime kesänä, oli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen..." Antti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki olivat hänen mieleensä painuneet. "... kun tulen, niin kyllä uskallan lähteä perämieheksi Korpikoskelle, vaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan..."
"Mitähän, jos istahdamme levähtämään", esitteli hän, kun he olivat metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken ranta. He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?" kysyi hän. "Pääsikö autuaasti pois?"
Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa... Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona istuessaan...
Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa Koskenalustaan asti. Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli vastikään saavuttu pihaan.