United States or Monaco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan se mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen äkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski »onnenlapsille», »vallassäätyläisille». Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli keräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa sydäntään.
Muistan vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski, käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan näin näin, tällä lailla tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi. Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin, taakseni katsomatta.
Mutta se olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen. Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin iloisia tarinoita.
Vähän ajan perästä hiipi Mirri oven raosta sisälle. Se tuli luokseni, nuuski minua, puski kylkeeni, nuoli kasvojani karkealla kielellään ja paneusi kainalooni maata. Puristin Mirriä rintaani. Minulla oli vielä yksi ystävä. Mutta äitiä minun oli niin kova ikävä. Kyyneleeni alkoivat vuotaa. Siihen sitte nukuin.
Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.
Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä. Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi kerran olin kahden kesken.
Sitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka he laskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan pitkin vähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät, vaikka vinkeä pohjoinen puski vastaan. "On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti", sanoi isä. Hänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt.
Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille. Mutta seinän läpi hän ei päässyt.
Hän ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti. Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja jyrisi kovasti. »Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle. Viion leski tuli tyttärineen tupaan.
Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana.