United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa. Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen. Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. Minä en voi olla itkemättä, ja täällä tulee ihmisiä vastaan.
Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä Toinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule pihamaalle? Mieheni istuu siellä. Sitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: Eikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys, kun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan sitä, mitä itse vastikään itkien pyysi.
Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut. Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.
Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää. Te olitte poikani ystävä. Hän lähestyi Toinia. En, niin, ei, ette saa kiittää. Se pisti kuin puukon kärki. En minä kiitoksia ansaitse. Päinvastoin, lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois.
Rouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän, samassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista hymyään. Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. Hän ei koskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän tutustuvan toisiinne.
Ja samalla se kuitenkin kylmänä ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka sinua ja parastasi aina olen ajatellut? Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen kotiintulostaan.
Kaikki, mikä oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan. Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän meni tapaamaan emäntää. Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo. Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. Tulkaa, sanoi Eilert Olsen, auttaen Toinia rattaille.
Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka korpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan siihen, missä he toisensa tapasivat. Toveruus, ystävyys, rakkaus nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei mahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin. Mutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi Toinia.
Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta joutuu tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä onnelliseksi. Kuulkaa, nuoret tyttöset!
Mutta illalla hyvää yötä sanoessaan vanha rouva entiseen, mutta viime vuosina unohtuneeseen tapaansa suuteli Toinia molemmille poskille, otti hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi syvälle silmiin ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua, lapsi. Ja Toini vastasi kietoen kätensä hänen kaulaansa: hyvää yötä, rakas äiti-täti!