United States or Paraguay ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada selkään; ymmärtääkö? mennä!" "Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."
Silloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Nuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen odotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut. Hän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät onnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.
Ja hän minua sillä kerralla auttoikin, että rauhan sain ja voin palata vuoteelleni. Kuta enemmän ikäni lisääntyi, sitä enemmän rupesi oman kodin kaipaus minulle selvenemään. Olihan kyökki, jossa asuin lämmin ja valoisa, olihan minulla ruokaa ja vaatetta, olihan minulla hyvä palkka ja hyvä emäntä, mutta jotain siitä puuttui.
Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"
Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet. Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo.
Heillä oli vaan yksi ainoa suru: ett'ei heillä ollut yhtään lasta. Ensi vuotena oli heillä kyllä ollut vähän toivoa, mutta se oli rauennut Niinan lapsellisen varomattomuuden tähden. Siitä alkain oli Niina ollut kivuloinen, ja he olivat tottuneet ajatukseen, ett'ei heitä koskaan olisi enempää kuin he kahden. Kaipaus kumminkin pysyi ja kalvoi salaa heitä, puhjeten aina ilmi milloin mistäkin syystä.
On tuttu se tie, Jot' iloiten kotiinsa lentää. Mut missä nyt äitinsä lempeä lie? Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie, Ja kyyneleet silmihin entää. Ken tuleepi?
Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa? Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin. Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.
Rintani täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta sinne, mistä en koskaan sinua saavuta.
Salainen toivo jäi kumminkin jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa. Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin.