United States or Israel ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eilert Olsen hymyili. Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan.
"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa." "Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja veneesen. Ha ha ha!" "Uuh huu huu!"
Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi äkkiä taaksepäin. Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin nauru. Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi kätensä. Olsen tohtori. Toinikin esitti itsensä. Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti. Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut.
Olen kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta. Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi. Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä kiittäminen.
Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! Tohtori istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan sanomatta seutua silmäilemään. Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen. He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti äänettömyyden.
Antavathan melkein kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa lupauksia Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan: älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet! Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin nurmikkopenkereellä.
"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa. "Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne, neiti." "Mitä tarkoitatte?" "Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni." Alvilda pahastui ja meni tiehensä.
Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki. Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä. Eihän vain mitkään ikävyydet Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut. Kantamaan osaanne elämän taakasta. Hän sanoi sen kirkas, rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.
Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini. Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä. Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö. Eilert Olsen huokasi raskaasti.
Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. Minä muistan äitini kasvojen kirkkauden. Kiitoksia. Eilert Olsen puristi hänen kättään. Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin löytäneensä ystävän. Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat hetkiltä.