United States or India ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta kun he palasivat toisten luo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin olisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa. Se saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut suuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna sisar ja Toini Hilkan kanssa.
Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa? Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan paikaltaan, kiiruhti hän portille. Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu? Poika ei vastannut.
Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta samalla henkevämpää.
Toini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina huippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja tunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus yksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä, mitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän?
Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut. Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.
Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja ne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen verran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. Kirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi lähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin. Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein kirjoitin!
TOINI. Totta puhuen, herra Hellstén, jo minä olen täyttänyt kaksikymmentä. HEIKKI. Onko mahdollista? Te näytätte paljon nuoremmalta. KERTTU. Herra jesta! Paan pjäänihi pantiks' että Ammaalia on lähemmä neljeekymmentä. HEIKKI. Selvästi. Suutele morsiantasi kädelle. Kuinka sinä olet noin epäkohtelias? VALTER. Setä minä en ikinä huoli hänestä. KAUPPANEUVOS. Et huoli? Ja sanasi annoit?
Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi. Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan.
Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa hänelle porttia. Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana. Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.
He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. Hän kääntyi poispäin. Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään.