Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota. Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan.
He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä toisen mielessä liikkui. Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä, mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä. Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta.
Minä en ymmärrä teitä. En tosiaankaan. TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty. Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään vertaa omaisuutta. HEIKKI. Mutta sehän on suoraa hulluutta! Kuinka ominpäinkö te ? TOINI. Ei ominpäin, kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja. HEIKKI. Vai niin!
TOINI. Mutta se ei meitä vielä pelasta tuosta onnettomasta rikkaudesta, joka asettuu väliimme kuin kamala haamu ikään. HEIKKI. Tarkoitatte siis jotain muuta keinoa? Ilmoittakaa se minulle, Amelie. Vaaditteko todistuksia rakkaudestani? Sanokaa vaan, ja minä olen valmis lähtemään vaikka tuleen teidän puolestanne. TOINI. Urhoollinen ritarini, te voisitte sen tehdä!
Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, noin vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi. Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä niin läheltä ahdisti.
Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin korjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle pojalle. Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen, mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se houkutellut uusiin yrityksiin.
Wieniläinen istui koruompeluksineen seurusteluhuoneessa. Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista verkkoonsa. Suokaa anteeksi! Tulen kohta. Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin. Om forladelse!
'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi entä jos tekisimme vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko hän niihin jo perehtynyt. Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko, pääsemme Maaria sisaren luo!
Emäntä seisoi portailla. Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona. Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit, joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini, että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos sairas kerran oli tiedoton.
Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa Toinia, ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta minäkin miehenä tahdon tehdä sen. Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen. Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin huomasi itse, mitä sanoi. Toini katsoi kysyvästi häneen. Tekin olitte muualla, sanoi hän painokkaasti.
Päivän Sana
Muut Etsivät